Paluu tulevaisuuteen

Viime helmikuusta lähtien määräaikaisen päivätyöni loputtua olen keskittynyt pääasiassa opiskelemaan. Toki vähän siinä sivussa pitsiäkin on tullut nyplättyä, mutta siinäpä se. Ja hyvä niin. 

Keväällä suorittamani opinnot menivät kaikki kuten pitikin, mikä oli positiivinen yllätys. Kun on ollut opinnoista poissa ja muutenkin opintomenestys on ollut mitä sattuu, niin kyllä se jonkinlainen henkinen kynnys nousee eikä edistyminen olekaan niin helppoa kuin voisi kuvitella.

 

Nyt keväällä alkanut hyvä tahti jatkuu ja on ihan täysin mahdollista ja todennäköistä, että ensi vuoden puolella, oli se sitten kesä tahi syksy, valmistuisin viimein. Sopisi kuvaan, onhan nyt menossa jo kymmenes vuosi. Tai yhdestoista, jos lasketaan siitä, kun olen kirjautunut yliopistoon. Ensimmäisen vuoden olin kuitenkin poissaolevana suorittaessani siviilipalvelusta. Ja näinä vuosina olen ollut työelämässä useamman vuoden, niin enpä oikein osaa sanoa, montako vuotta olen oikeasti opiskellut. Joka tapauksessa olen ollut elämästäni noin kolmanneksen yliopistossa kirjoilla. Sen tosiseikan voi sanoa hyvin monella eri tapaa, mutten enää jaksa ajatella, minkälainen tunnelataus siihen pitäisi laittaa. Elän huomista varten, en eilistä.

 

Koulutus ei ole automaattisesti sama kuin ammatti. Opettajana työskenteleminen toki kiinnostaa, mutta työntekijätarjonta Raumalla ylittää vapautuvien paikkojen määrän moninkertaisesti. Joten jo ihan tilastojen puolesta on todennäköistä, että työllistyisin valmistuttuani muualle kuin perusopetukseen. En pidä ajatusta epämiellyttävänä, sillä vuosien varrella olen kirjaimellisesti viihtynyt hyvin erilaisissa työpaikoissa eri aloilla. Joka tapauksessa varmin asia on Raumalla pysyminen, sillä tänne olen kotiutunut. Muuttamista tuli muuten taas harrastettua. Uusi koti vain lisää hyvää tsemppiä tehdä opinnot loppuun. Pitkästä aikaa elämässä tapahtuu paljon hyviä asioita. Ikäviäkin toki on, mutta niinhän ihmiselämässä aina. Keskityn mielummin hyviin.

 

Syksyn saapumisen huomaa siitä, että selaa kansalaisopiston kurssiesitettä kiinnostuneena. Olisi niin paljon kiinnostavia asioita, mitä haluaisin opiskella. Harrastaminen, monenlainen tekeminen on ollut minulle merkittävä tapa elää. Sysäsin kuitenkin kurssiesitteen sivuun ja ajatuksen uuden kielen opiskelusta myöhempään ajankohtaan, sillä minulla on jo opiskeltavaa, jossa työsarka ei ihan heti lopu. Olen karsinut harrastamisen niin, että säännöllisesti toimin enää ylioppilasteatterin parissa. On pakko pitää suitset tiukkana oman innostumisen kanssa, että jää aikaa ja energiaa olennaiseen. Minä kun innostun helposti ja kaikki kiinnostaa, kaikkea olisi päästävä oppimaan.

 

Jos uusien juttujen sijaan vähän kuitenkin ylläpitäisi vanhoja. Kuten bloggaamista. Aktiivisesti en ole sitä tehnyt aikoihin. Kysymys kuuluukin, mistä kirjoitan ja kenelle. Jonkun aiheen ympärille kirjoittaminen olisi hyvä haaste itselle, mutta siinä on se ikävä puoli, että rajoittaa muita satunnaisia aiheita. Ja vaikken nykyään kovin aktiivisesti valokuvaa, niin aina toisinaan tulee tartuttua kameraan ja olisi mukava pistää kuvia esille ja kirjoittaa niistä ajatuksia. Lukuvuoden aikana on varmasti odotettavissa monenlaista ylä- ja alamäkeä opintojen suhteen, joten eiköhän niistäkin löytyisi jotain kirjoitettavaa. Pahasti näyttää siltä, että tämä pysyy tällaisena yleisblogina, missä ei ole punaista lankaa lainkaan. Tajunnanvirtaa, oikea jämäajatusten kaatopaikka. Kirjoitan siis itselleni. Jäsennän omaa ajatteluani. Enkä lupaa mitään kirjoitusten säännöllisyydestä, laadusta tahi kiinnostavuudesta.

 

Kirjoitan siis elämästäni - siinä määrin mitä sisäisen suodattimen läpi on turvallista päästää.

 

Vaikka edellä kirjoitin, että harrastaminen pysyy teatterin piirissä, niin satunnaisesti teen toki muutakin. Esimerkiksi kelvannee tämä viikonloppu. Istun tätä kirjoittaessani linja-autossa matkalla Helsinkiin, jossa työskentelen talkoohommissa järjestystä valvoen Helsingin Sarjakuvafestivaaleilla. Suosittelen tapahtumaa lämpimästi.

 

Loppukaneettina todettakoon, että harrastan tosiaan teatteria, mutta nyplääminen on minulle elämäntapa.

Tyhjäkäyntiä

Bloggaamisen suhteen on ollut pitkään hiljaiseloa, tai vähäinen energiani on kohdistunut tuonne käsityöblogin puolelle saatuani jotain bloggaamisen arvoista. Ja mikäpäs siinä, eipä sitä ole pakko jaaritella, jos ei ole mitään soveliasta sanottavaa. Eli jatkossa on turha odottaa suuria kirjallisia spektaakkeleja, vaan pikemminkin pieniä arjen turhanpäiväisyyksiä silloin tällöin, käytännössä kuitenkin harvoin.

Syötteiden edelleenjulkaisun suhteen tein semmoisen muutoksen, että tämän blogin päivityksistä ei enää mene ilmoitus Facebook-sivulleni, sillä yritän jatkossa eriyttää FB-sivun julkaisut tarkemmin rajattuna käsityöpuolen juttuihin, joista suurin osa tulee jo edellä mainitun kässäblogin puolelta. Todennäköisesti sama trendi jatkuu, että 95 % kässäpäivityksistä on siellä pitsistä. Ei varmaan tullut kenellekään yllätyksenä.

Sen sijaan tämän blogin päivityksistä menee automaagisesti tieto omalle FB-profiilin seinälle. Blogin harvat löpinät kun ovat kuitenkin laidasta laitaan, niin temaattisesti ne sopivat paremmin profiilin puolelle.

Tämä kirjoitus muuten edustaa yhtä todella yleistä blogitekstityyppiä eli metabloggausta. Se tarkoittaa bloggaamista bloggaamisesta. Eipä ole ensimmäinen kerta kohdallani, tuskin viimeinenkään. Sama ilmiöhän on havaittavissa kolumnipalstoilla, kun kolumnisti kirjoittaa kirjoittamisesta, eritoten sen vaikeudesta. Tuo ilmiö voimistuu erityisesti kesäisin, kun lehtien kesätoimittajat jossain vaiheessa kirjoittavat kolumnin kirjoittamisen ja lähestyvän deadlinen ahdistavuudesta. Been there, done that.