Ikävää asiaa

Päivän sitaatti:

”Minulla on vähän ikävää asiaa” merkitsee esimiehen tai opettajan repliikkinä samaa kuin teloituskomennuskunnan suunnalta kuuluvat kilahdukset: lukko auki ja patruuna pesään.

Jukka Kemppinen - Ikävä ihminen – otrevlig människa

Tarkistan kantani

Kylläpä nämä juttuni rupeavat pyörimään taas yhden aiheen ympärillä. Yhteen aikaan bloggaukset koostuivat lähinnä reissuraporteista, nyt jaarittelen Facebookista. No, yksi vaikutin siihen on sanomalehtiviikolla ilmestyvä juttu paikallisessa sanomalehdessä. Kyseinen artikkeli käsittelee opettajia Facebookissa, ja satuin valikoitumaan siihen haastateltavaksi. Mielenkiinnolla odotan ainakin sitä, mitä oppilaat jutusta ajattelevat. He kun tuntuvat olevan osin minuakin kovempia Facebookin käyttäjiä.

Joka tapauksessa haastattelun jälkeen rupesin miettimään vanhoja kantojani, joita olen tänne blogiin pariin kertaan Facebookin suhteen ilmaissut. Otan nyt näkökulmaksi ja esimerkiksi sen, kenet hyväksyn ystäväkseni. Kun aikaisemmin kirjoitin, että esimerkiksi oppilaille sanon tiukan ein ilman sen kummempia henkilökohtaisuuksia, niin siinä oli perusteena yksinkertaisesti se, että haluan pitää yksityisyysasiani ominani. Tässä viime aikoina FB on kuitenkin - onneksi - uudistanut asetuksiaan ja nykyisellään luomalla ryhmiä ja määrittelemällä, mitä ketkäkin näkevät, on homma harvinaisen helppoa. Enää asia on vain viitseliäisyydestä kiinni.

Sen voin kertoa, että omat päivitykseni ovat kolmella tasolla: kaikki ystävät, lähemmät kontaktit ja sisäpiiri. Viimeisimpään kuuluu lähinnä muutamia todella läheisiä ihmisiä, joten niiden sisältö on myös enempi henkilökohtaista. Muut ovat sillä tasolla, mitä voisin muutenkin sanoa vaikka tuntemattomille kahvilassa istuen. Tämä mahdollistaa sekä yksityisellä tasolla tapahtuvan jutustelun että verkostoitumisen myötä syntyneiden kontaktien kanssa kommunikoinnin.

Opettaja-lehden artikkelissa jokunen aika sitten joku sanoi, että oppilaiden hyväksyminen ystäviksi Facebookissa on ikävyyksien kerjäämistä. En allekirjoita lausuntoa, sillä kaikki on omasta järjenkäytöstä ja käyttäytymisestä kiinni. Jos ei säädä asetuksia kuntoon ja kirjoittaa statuspäivityksiinsä sellaista, mitä ei arkipäiväisessä tilanteessa julkisessa tilassa voisi sanoa, on mennyt pahasti metsään. Jo pelkästään ammatillisista syistä oppilaat sijoittuisivat omassa asteikossani uloimmalle tasolle, joten ihmettelen, mitä ikävyyksiä pystyisin sillä saamaan aikaan.

Aiheeseen liittyen Pekka Pekkalan kolumni Ehkä Facebookissa ei kannata kertoa ihan kaikkea.

Nettieksistenssi ja minä muualla

Olen samasta aiheesta kirjoittanut jotain jo aikaisemminkin, mutta nyt uuden tiedon valossa jatkan aihetta tai ainakin muiden ajatuksien referoimista. Nimittäin nettikäyttäytyminen ja toiminta muualla yhteiskunnassa. Pitkään on varoiteltu, että varomaton käyttäytyminen netissä saattaa myöhemmin estää esimerkiksi työpaikan saamisen. Hyvin perustelluista syistä olen edelleenkin (tällä hetkellä siis) tuota mieltä. Mutta tulevaa ajatellen ehkei olekaan syytä vaipua synkkyyteen, sillä Risto Linturi esittää vastakkaisen väitteen:

Oma kokemukseni on, että kykenen luottamaan paljon paremmin Facebookissa kerrottuun asiaan, joka näkyy työtovereille, sukulaisille ja harrastekavereille kuin sähköpostiin, joka on lähetetty vain minulle. Nuorison toimintamallissa jokainen näyttäytyy sellaisena kuin on tai ainakin samana kaikille. Me viisikymppiset pidämme kiinni halustamme esiintyä yhdessä roolissa työkavereille, toisessa harrastekavereille ja kolmannessa roolissa sukulaisille ja perheelle.

Niinpä niin. Ajat muuttuvat ja ihmiset sen mukana.

Ai miksikö tästä jaksan jauhaa? Ei sillä, että netissä olisi oikeastaan mitään tekoani, mikä ei kestäisi päivänvaloa, vaan siksi, että ylipäätänsä ajatus kaiken toiminnan taltioitumisesta lähes ikuisiksi ajoisi ei tunnu hyvältä. Ajatus kahvipöytäkeskustelujen ja Facebookin statuspäivityksistä on mielestäni huono, koska kahvipöytäkeskusteluista ei jää "pitävää todistetta". Sähköisestä viestinnästä jää aina jälki.

Edellä mainitusta huolimatta olen loppujen lopuksi sitä mieltä, että kyllä netissä uskaltaa ja itse uskallan aika vapaasti ilmaista ajatuksiani niin kauan kuin ne noudattavat Suomen lakia ja hyviä tapoja. Meillä on onneksi olemassa sanan- ja mielipiteenvapaus ja niitä tulee käyttää, mutta huolella ja hyvällä maulla. Voin esittää kärjekästäkin kritiikkiä, mutta perustellusti. Sananvapaus on itseisarvo, muttei itsestäänselvyys, siksi sitä pitää vaalia ja arvostaa.

Kirjoituksensa kommentteihin vastatessa Linturi nostaa esille sangen merkittävän huomion, joka on tullut esille monissa muissakin kuin sosiaalisen median tapauksissa:

Mitä suurempi ero on julkisen normiston ja yksityisyyden suojassa tehdyn arjen välillä, sitä suurempi on myös vaatimus yksityisyyden suojan ylläpitoon. [...] Suurempi läpinäkyvyys johtaa sallivampiin julkisiin normeihin. Heikko läpinäkyvyys johtaa kaksinaismoraaliin ja kaikkiin sen haittoihin.

Asiaan liittyen muuten varsin hyvä kirjoitus.

Loppukaneettina vielä sellainen seikka, että sain lähes koko ensi lukuvuodeksi opettajan sijaisuuden, joka asettaa taas nettieksistenssini uuteen valoon. Perusperiaatteenani kirjoitan ja esiinnyn omalla nimelläni ja naamallani, joten antaahan se haastetta, kun kuitenkin työskentelee perusopetuksen yläluokkien opettajana.

Joka tapauksessa hieman mietityttää, tuleeko tulevan vuoden aikana eteen tilanteita (hyviä tai huonoja), jotka aiheutuvat esimerkiksi bloggaamisestani. Yksinkertaisimmillaan voisin kuvitella skenaarion, missä kirjoitan jostain yhteiskunnallisesta aiheesta ja tunnilla joku oppilas ottaa asian esille. Tai mainitsee vaikka avoimuudesta tähän kirjoitukseen perustuen. Voi olla, että peilille tulee vielä käyttöä.

Opettamisesta

Viime viikonloppuna pitämäni valokuvakurssin jälkeen rupesin taas pohtimaan opettajuuttani. Tarkennettuna juuri valokuvauksen opettamista. Opettamisessahan perusasetelma on, että opettaja osaa itse asian, substanssin: teknisten töiden opettaja osaa itse sorvata ja juottaa, kuvataiteen opettaja taitaa erilaiset tekniikat visuaaliseen ilmaisuun ja niin edelleen. Kun verrataan taitoaineita tietopohjaisiin, niin tämä osaaminen mielestäni korostuu taitoaineissa.

Tietoaineissa opettaminen on luonteeltaan erilaista, eikä opettajan oma osaaminen välttämättä tule niin vahvasti esille. Se, että tietää paljon historiasta ja ymmärtää monimutkaisia historiallisia tapahtumaketjuja, ei näy niinkään päälle päin opetuksessa.

Joskus joku kysyy kurssilla, olenko opiskellut valokuvausta ja teenkö tätä ammatikseni. Siihen voisin ehkä vastata, että opetusammatiksi kyllä. Mutta kuva itsestäni valokuvaajana ei ole kovin erikoinen. Toki osaan kuvata keskimääräistä kaduntallaajaa monipuolisemmin, mutta minulla ei varsinaisesti ole erityistä talenttia valokuvaukselle.

Osaamiseni on pitkän itseopiskelun ja harjoituksen tuotosta. Raakaa työtä. Tähän pisteeseen päästäkseni olen kuluttanut (hyvässä mielessä) tuhottomasti aikaa tehden erilaisia valokuvauskokeiluita ja kirjallisuuteen tutustuen. Jos tuon ajan saisi laskettua, en tiedä olisiko se kovin mairittelevaa osaamiseeni verrattuna.

Sen sijaan väitän, että olen valokuvauksenopettajana huomattavasti parempi kuin itse valokuvaajana. Jutun niksihän on siinä, että pystyn opettamaan olennaiset asiat kameran asetuksista, ympäröivän tilan ja kuvakerronnan kannalta, vaikken itse olisikaan in action niin hyvä. Vai mitenkäs se vanha sananlasku menikään...

Ne, jotka osaavat, tekevät. Ne, jotka eivät osaa, opettavat.

Joka tapauksessa tärkeää lienee se, että nautin silti valokuvaamisesta. Yhtä tärkeää opettamisen kannalta on se, että nautin myös sen opettamisesta. Pienellä lisäyksellä: aikuisopettamisesta. Lapsillehan en ole valokuvausta koskaan opettanut ja jos niin kävisi, olisi se luultavasti luonteeltaan aivan erilaista, enkä näin etukäteen tiedä, miten sen kokisin tai kuinka siinä onnistuisin.

Valokuvauksen opettamisessa pätee oman motivaation kannalta moni sama asia kuin opettamisessa yleensä: kun näkee opiskelijoiden oppivan ja ilmaisevan iloaan siitä, tuntee henkisen palkkakuitin juuri saapuneen sieluun. Aikuisten kanssa painotus on kuitenkin juuri taidon opettamisessa ja pelkään, että jos päädyn ammatikseni luokanopettajaksi, olen liian tieto- ja taitopainotteinen. 

Sijaisuudet ovat opettaneet minulle sen, että työ perusopetuksessa on pitkälti kasvattamista. Toki eri oppiaineilla on oma tarkoituksensa jo pelkästään elämässä pärjäämisen kannalta, mutta kaikissa niissä on suuri kasvatustehtävä. Joskus kasvatustehtävän laajuus ja vastuullisuus rehellisesti sanottuna pelottaa minua. Ammatillinen itsetunto ja -luottamus eivät aina ole kohdillaan, joten virhearvioitakin sattuu.

Kuitenkin yksi asia minua perusopetuksessa kiehtoo aivan erityisesti: käsitöiden opettaminen ja juurikin tekstiilipuoli. Kasvattamista käsityö -nimisen oppiaineen kautta näet. Jälkiteollisessa yhteiskunnassa käsityöosaaminen ei ole yksilön tai yhteisön taloudellisen toimeentulon kannalta kovinkaan merkittävää, mutta yksilön henkisen kasvun ja hyvinvoinnin kannalta se voi olla hyvinkin merkittävää.

Opettaminen on kuin jännittävän kirjan lukeminen - koskaan ei tiedä, mitä vastaan tulee.

Vääriä ihmisiä opettajiksi?

Päivän videovinkki (huom. video katsottavissa vain 1.1.2008 asti.)

Rohkeimpien väitteiden mukaan jopa kolmannes opettajista on täysin väärällä alalla. Valitaanko opettajankoulutukseen vääränlaisia ihmisiä? Arno Kotron vieraina Pekka Räihä Jyväskylän yliopistosta, järjestöasiamies Mira Arffman OAJ:sta sekä luokanopettaja Susanna Kahelin.

http://areena.yle.fi/toista?id=1693070