Tuhoon tuomittu?

Päivän sitaatti:

Vuoden alussa on tapana tehdä uudenvuodenlupauksia. Lupaukset entistä paremmaksi ihmiseksi tulemisesta ovat ajan tuhlausta. Ne, jotka aikovat paremmiksi, ovat todennäköisesti jo nyt liian kilttejä. Ne, joiden pitäisi ryhdistäytyä ihmisyys- ja inhimillisyysrintamalla, ovat puolestaan parantumattomia pahiksia. Me tavalliset ihmiset siinä välissä podemme kroonista laiskuutta, välinpitämättömyyttä ja saamattomuutta, joten kaikki tiettyyn päivämäärään sidotut persoonallisuusmuokkaukset ovat tuhoon tuomittuja.

Lähde: HS.fi, Annamari Sipilä: Minne se meni?

Lupaus tai jotain

Sanovat, että itsepetos voi pelastaa sinunkin päiväsi. Tietyssä mielessä pieni itsepetos voi olla ihan terveellistä. Esimerkiksi tämä kalenteriin liittyvä hössötys, mihin itsekin alituiseen osallistun. Ajatus siitä, että vuoden vaihtuessa voi kääntää taas uuden lehden elämässään ja pyrkiä parempaan menneet unohtaen, on perin armollinen. Ei se siten voi täysin paha juttu olla.

Lupaan lopettaa tupakoinnin / laihduttaa X kiloa / opetella uuden kielen / kirjoittaa gradun loppuun...


Näitähän maailmassa riittää. Eikä niissä mitään pahaa ole. Pieni itsensä kanssa kilvoittelu voi olla hauskaa ja motivoivaa, jos onnistuu pitämään sen terveen järjen rajoissa. Siinä vaiheessa kun asia nousee pakkomielteeksi, on jokin mennyt pahasti pieleen.

Minulla on välillä olo, ettei elämässäni ole tavoitteita. En tarkoita, ettenkö olisi monissa asioissa kunnianhimoinen, vaan että minulta puuttuvat ns. pitkän tähtäimen tavoitteet. Ihan kvartaaleissa en sentään elämääni ajattele, mutta vuotta pidemmälle on vaikea kuvitella yhtään mikään, ja sekin on jo paljon. Ehkä syynä on tuo alati roikkuva tutkinto. Ehkä myös se, että kaikesta huolimatta - vaikkakin hyvästä syystä - asun edelleen opiskelija-asunnossa sinkkumiehenä. Ympärillä ystävät saavat koko ajan lapsia ja menevät naimisiin...

Syy siihen, miksi mietin itselleni jonkin sortin uudenvuodenlupausta on siinä, että kaipaan tavoitteita. Ilman niitä elämä tuntuu tylsältä. Tavoitteen pitää olla toteutettavissa, joten kovasti haaveilemani maratonin juokseminen ei kelpaa, sillä polveni eivät luultavasti kestäisi sitä treeniä itse suorituksesta puhumattakaan. Tavoitteen pitää olla kuitenkin sisäisesti motivoiva. Niin että jos joku ehdottaa sitä valmistumista mulle tavoitteeksi, niin sen kohdalla motivaatio on ulkoista. Ei kelpaa uudenvuodenlupaukseksi.

Järkevää olisi luvata kuunnella itseään ja omaa vointiaan enemmän, antaa aikaa itselle, harrastaa sopivassa suhteessa liikuntaa ja pitää yllä sosiaalisia suhteita. Ongelma tuossa on vain se, että ne eivät ole selkeitä, konkreettisia tavoitteita, vaan juttuja, jotka on muutenkin fiksuja ja joihin yritän pyrkiä vaihtui vuosi tai ei. Itsensä kanssa kilvoittelussa tavoitteen pitäisi olla juurikin konkreettinen niin että tietää tuliko tavoite saavutettua vai ei.

Tietenkin minulla olisi kaksi konkreettista ja helppoa valintaa lupauksiksi, mutta ne olisivat vähän hölmöjä, koska molemmat olen laittanut jo aikaa sitten alulle. Olisi halpamaista luvata jotain, joka on tavallaan jo tullut paljon aikaisemmin luvattua. Ylioppilasteatterin näytelmän ohjaaminen ja valmiiksi saattaminen on huomattavasti sitovampi kuin tulevan Pitsiviikon näyttelyn tekeminen, mutta molemmissa olisi teoriassa ainesta, ellen olisi jo niihin sitoutunut. Uudenvuodenlupauksen tulisi olla minulle uusi juttu.

Hetken jo mietin - varmastikin viime päivien sairastelu on sekoittanut pääni - että lupaisin antaa hiusten kasvaa. Mutta sitten palasin järkiini ja hylkäsin ajatuksen. Ensinnäkin: miksi niin tekisin? Toisekseen homma kariutuisi jo ennen helmikuuta, kun ärsyyntyisin hiuksiin. Ne ovat epämukavat ja eivät mielestäni sovi päähäni. Tällä lupauksella en saavuttaisi mitään muuta kuin ärsytyskynnykseni tason. Ei, kyllä jutussa jotain järkeä pitää olla. Ja järki ja tukkahan ei yhtä aikaa tähän päähän mahdu...

Koska en nyt keksi mitään, enkä ole varma aionko lopulta mitään luvata, aion vedota Markus Kajon hyvään perusteluun, miksi voin tehdä lupauksen hieman myöhemminkin. Jos teen.

Uusia kujeita

Käyttämämme kalenterijärjestelmän vuosiyksikkö lähenee loppuaan ja mielessä pyörii ajoittain jonkin sortin uudenvuodenlupaus. Mitään kovin vakavaa ei kannata harkita, mutta kun kerran on tällainen leikkivä ihminen (homo ludens), niin kyllä sitä jotain voisi taas keksiä.

Vuoden 2010 lupaus oli pitää viikon Facebook- ja Twitter-paasto. Lisäksi tein itselleni henkilökohtaisen lupauksen olla liittymättä mihinkään muuhun kuin kuvitteelliseen Irti yhdistystoiminnasta ry:hyn. Molemmat näyttäisivät onnistuneen sangen menestyksekkäästi.

Vuodelle 2009 en nähtävästi keksinyt mitään. Tuskinpa tuo vaikutti elämääni.

Vuonna 2008 yritin kovasti pitää sarjakuvapäiväkirjaa siinä kuitenkaan täysin onnistumatta.

Tietenkin nyt voisi harkita jotain samantapaista kuin Heidi.

Facebook-paastosta selvitty

Facebook- ja Twitter-paasto päättyivät eilisen päivän myötä. Uudenvuodenlupaus piti, enkä saanut edes pahempia tärinöitä. Maanantaina ja tiistaina tuli manattua asiaa, kun olisi ollut jotain mukamas hyviä statuspäivitysjuttuja kirjoitettavaksi. Mutta sitten keskiviikosta eteenpäin asia ei pahemmn vaivannut. Se siis siitä.

Yksi mielenkiintoinen asia paaston aikana kuitenkin tapahtui. Facebook-profiilini hakee blogipäivitykset itseensä automaattisesti rss-syötteen avulla. Vaikken itse Facebookia käyttänyt, niin sinne kulkeutuneen blogikirjoituksen myötä eräskin ystävä meni jo voivottelemaan, että tämänkö tekstin vuoksi Tarmo rikkoi lupauksensa.

Kysymys kuuluikin, oliko se Facebookin käyttöä, jos itse säätämäni asetukset tuovat Facebookiin automaattisesti sisältöä. Asiaan on (ainakin) kaksi oikeaa vastausta. Teknisesti ajatellen se on Facebookin käyttöä, koska FB-tililleni tuli päivityksiä minun toimieni takia. Olkoonkin, että näitä toimia en kyseisen viikon aikana tehnyt.

Sitten toinen näkökulma on kokemuksellinen. Oliko minulla viikon aikana kokemusta Facebookin käytöstä? Vastaus on kielteinen, sillä en nähnyt, mitä siellä tapahtuu enkä sinne itse mitään kirjoittanut. Tieto siitä, että blogikirjoitus menee seinälle ei mielestäni ole kokemuksellista, koska en päässyt näkemään sen aiheuttamia seurauksia. Minulla ei siis ollut kokemusta viime viikolta Facebookin käytöstä.

Jos tekisin saman uusiksi, ottaisin tästä opiksi ja poistaisin tuon automaattisen sisällönhaun, sillä sen aiheuttamat väärinkäsitykset olivat lähinnä rasittavia. Kun yksi asia jää elämään, sitä on hankala oikoa, varsinkin jos kyseessä on suurelle osalle tuntemattomat tekniset seikat. Veikkaan, että vähemmistö ystävistäni tietää, mitä rss-syötteet ovat.

Tehty mikä tehty. Lepuutan salkkuani.

Uudenvuodenlupaus

Uuden vuoden kunniaksi tai kunniattomuudeksi päätimme muutaman ystävän kanssa tehdä perinteiseen tapaan lupauksia. Puolihuumorilla heitetty vitsi muuttui todeksi, kun esille nousi idea, että muut räätälöivät toisilleen sopivan lupauksen. Jotta olisimme tasa-arvoisessa asemassa toisiimme nähden, päätimme luvata pitää viikon tauon jostain asiasta, josta luopuminen ei olisi olankohautus muttei mikään mahdottomuuskaan. Esimerkiksi tietotyöläiselle viikon tietokonelakko olisi täysi mahdottomuus.

Minulle rakkaat ystäväni valitsivat viikon Facebook-lakon. Otan tämän vakavana itsetutkiskelun paikkana.

Maaliskuun ensimmäisen viikon eli päivät 1.-7.3.2010 olen pyhästi luvannut olla kirjautumatta Facebookiin ja olla käyttämättä sitä minkään toisen sovelluksen kautta. Rehellisyyden puuskassa lupasin vielä olla erossa Twitteristäkin, että sosiaalisen median selibaatti olisi kunnollinen.

Mörökölli minut vieköön, jos noina maaliskuun päivinä lupaukseni rikon.

Nyt kun asiaa vielä mietin, emme sopineet onko sallittua, että Facebook nappaa blogistani syötteen avulla sisällön. Itse arvioisin, että se on sallittua, sillä en silloinkaan näe muiden päivityksiä enkä ole oikeasti kosketuksissa Facebookiin. Toki voin ottaa tuon toiminnon viikoksi pois päältä, mutten näe sitä tarpeelliseksi, koska kohdallani se ei helpota eikä pahenna tilannetta. Vai onko vastalauseita?

Mitä tina lupaa?

HS 30.12.2009, D1 Kuluttaja

Helsingin Sanomat kirjoittaa 15 asiantuntijan haastattelujen perusteella ennustaen, mitä vuodelta 2010 sopii odottaa globaalissa mittakaavassa. Lähes koko sivun täyttävän artikkelin nimi "Mitä tina lupaa kuluttajalle?" on kieroutuneella tavalla sangen osuva. Vanhan perinteen mukaanhan vuoden vaihtuessa tinaa valamalla ennustetaan uuden vuoden tapahtumia.

Syy kieroutuneeseen näkemykseeni tulee siitä, että se, mitä kaupoissa myydään tinana, on suurimmaksi osaksi lyijyä, joka on suuremman luokan ongelmajäte. Varttuneemmasta väestä varmaankin suurin osa tietää toki tämän eron, mutta eri asia on, kuinka moni välittää tästä tiedosta ja toimii sen mukaisesti vastuullisesti.

Uudenvuoden tina, joka kenties edustaa tulevaisuutta ja toivoa paremmasta huomisesta, on susi lampaan vaatteissa. Se edustaa täydellistä turhamaisuutta ja näkemyksen puutetta nykymuodossaan. Lapsiperheissä valamistapahtuma on varmasti hauska, jännittävä ja mieleenpainuva, mutta ilman ongelmajätteen asiallista hävittämistä teemme tuleville sukupolville karhunpalveluksen hyvällä esimerkillä huonosta toimintatavasta.

En halua olla kieltämässä perinteitä tai ihmisten iloja. Jos taikauskoista ennustamisperinnettä haluaa pitää yllä, niin ehdottaisin, että ennustaminen tehtäisiin vaikka teenlehdistä. Voi kuulkaas, siihen vasta pitkät perinteet löytyykin! Mikäli aivan välttämättä halutaan ennustaa "tinaa" valamalla, niin kierrättäkää, hyvät ihmiset, uudenvuoden tinanne vuosi vuodelta uudestaan. Lyijy ei uudelleen valamisesta kärsi. Jos kerran joulukoristeetkin säilyvät varastossa, niin luulisi myös pienen lyijymöykynkin. Jäähän siinä samalla myös muutama pennonen sukanvarteen.

Mitä tina lupaa kuluttajalle? Itse ennustan, että piittaamattomuutta, laiskuutta, välinpitämättömyyttä ja hetkellistä mielihyväntavoittelua muiden kustannuksella. Osoittakaa sanani vääräksi, please.

Edit 31.12.2009: Vaihtoehtoja tinan valamiselle

Lupaus

Päivät vähenevät ennen vuodenvaihdetta. Pian edessä on myös perinteinen uudenvuodenlupaus. En sitä kovin vakavasti ota, mutta toisaalta se on hyvä paikka asettaa itselleen jokin haaste, josta suoriutua. Leikkimielisyys on silti pidettävä hommassa mukana.

Vuosi sitten asetin itselleni lupauksen pitää sarjakuvapäiväkirjaa päivittäin. Ihan paperista siis, joka ei liity oikeastaan mitenkään netissä olevaan sarjakuvablogiini. Ensimmäiset pari kuukautta pystyin pitämään lupauksen, mutta sittemmin tahti heikentyi. Loppujen lopuksi olen keskiarvollisesti piirtänyt päiväkirjamerkintöjä pieneen punaiseen kirjaani ehkä joka kolmas päivä. Olen tulokseen tyytyväinen. En pelkästään siksi, että se tarkoittaa loppujen lopuksi aika suurta piirrosmäärää, vaan sen vuoksi, mitä piirtäminen on minulle opettanut.

Sarjakuvapäiväkirjaa myöhemmin lukiessa löytää kipeitäkin asioita, joita katsoi tapahtumahetkellä hyvin erilaisin silmälasein. Ajan kuljettua asioiden ohitse ovat näkökulmat vaihtuneet usein todella paljon ja niihin on saanut etäisyyttä ja syvyyttä. Reflektointi on päivän sana. Voisin jopa väittää, että itsetuntemukseni on sarjakuvapäiväkirjan avulla parantunut.

Onpa piirtäminen ollut myös hauskaa. Sekä tekohetkellä, että tuotoksia myöhemmin tutkittaessa. Sarjakuvapäiväkirjan sivuilla on iloja, suruja, näkökulmia, arkisia ahdistuksia ja onnenhetkiä.

Sarjakuvablogiin verrattuna paperinen sarjakuvapäiväkirja on hyvin vapaa. Sinne voin, uskallan ja kehtaan piirtää aivan mitä tahansa. Vapaus kumpuaa siitä ihanasta tiedosta, ettei niitä piirroksia lue kukaan muu kuin minä. Rajoja ei ole eikä tule, itsesensuuri ja -kritiikki puuttuu täysin. Vaikka sarjakuvablogin pitäminen on sangen hauskaa, niin se ei kuitenkaan yllä samalle tasolle koskaan juurikin netissä ilmestymisensä vuoksi.

Koska sarjakuvapäiväkirja syntyi 1.1.2008 ja sarjakuvablogi vasta myöhemmin syksyllä, niin sarjakuvapäiväkirjassa on huomattavasti enemmän materiaalia. Olenkin miettinyt, josko sitä skannaisi sarjakuvapäiväkirjasta ns. parhaita paloja sarjakuvablogiin, ikään kuin "arkiston kätköistä" -meiningillä. Ei sieltä varmaan montaa piirrosta kehtaa tuoda päivänvaloon, mutta muutama edes voisi olla hauskaa vaihtelua.

Joka tapauksessa en aio jatkaa sarjakuvapäiväkirjan pitämistä nykyisellä formaatillaan. Piirrän toki edelleen luonnoslehtiööni asioita, joita en aio skannata sarjakuvablogiin, mutta systemaattista sarjakuvapäiväkirjaa en todennäköisesti pidä. Sen sijaan panostan enemmän itseilmaisuun sarjakuvablogin muodossa. Haastetta asettavat piirrostekniikan ja ilmaisun kehittäminen. Molemmat ovat kuluneen vuoden aikana kehittyneet huimasti, mutta olen silti alkeissa. Tavoitteita siis löytyy.

Summa summarum, edelleen puuttuu se potentiaalinen uudenvuodenlupaus.