Edellisen kirjoituksen jälkeen olen saanut lisää yhteydenottoja Tositarina: Burnout -dokumentista. Viestejä on tullut nykyisten tuttujen lisäksi entisiltä koulu- ja opiskelukavereilta, tutuilta ja tuntemattomilta opettajilta sekä sukulaisilta. Pari paikkakuntalaista opettajaa ja opiskelukaveria on jakanut omia työuupumisen kokemuksiansa kasvotusten kahden kesken, mikä on tuntunut suurelta luottamuksenosoitukselta.
Palaute on ollut positiivista ja kannustavaa. Kaikkia yhdistää yksi sisältö: kiitos rohkeudesta puhua julkisesti arasta asiasta. Yhteydenotoissa ihmiset - tutut ja tuntemattomat - ovat kertoneet omia uupumisen kokemuksiansa. Alla muutamia poimintoja saamistani viesteistä:
Mulle tuli itseasiassa aika tarkalleen omat muistot mieleen ajalta ennen valmistumista. Se oli lyhyt pätkä sijaisuutta, vaan 3kk mutta hankala luokka, gradun teko yhtä aikaa ja kova tarve näyttää omille vanhoille opeille (reksi mm. mun vanha musaope jne.) että on sitä opittu vuosien varrella vaikka mitä ja hommat hoituu.. Onneks se oli sitte niin äkkiä ohi, että ehdin vaan ihmetellä omaa itseäni ja ajatuksiani ja sitä olotilaa...* * *Itse tasapainoilen samojen juttujen kanssa ja oli helpottavaa nähdä, että en ehkä ole yksin.* * *Tarinasi kosketti kun tässä omaa arkea pyörittää omien oppilaitten kanssa. että kiitos rohkeudestasi, se varmasti tavoitti monta jotka eivät muuten uskaltaisi edes ajatella koko väsymistä.* * *Hienoa, että uskallat puhua vaikeasta ja vakavasta aiheesta, jonka kanssa varmasti moni opettaja kamppailee!!* * *Olen toiminut tänä vuonna 20 vuotta opettajana [...] itselläni on vieläkin samantyyppisiä tunteita opettamista kohtaan kuin sinulla, vaikka työvuosia on jo takana aika monta.* * *Juuri tänään juttelin 58v miesopen kanssa, ja hän sanoi koko uransa ajan pohtineeensa noita asioita,ja nyt esimerkiksi kärsiii unettomuudesta, joka hänen mielestään johtuu työstressistä.
Yksi yhteydenotto kuitenkin erosi hieman muista. Isoäitini antoi kiittävää palautetta myös sujuvasta ja kauniista suomen kielen käytöstä dokumentissa. Menin kehuista lähes sanattomaksi.
Totta on, että rohkeutta asia vaati. Sitä keräsin tovin, ennen kuin tein päätöksen. Kameran eteen astumiseen minulla oli kolme syytä:
- Kertoa omia kokemuksiani ja siten toimia vertaistukena niille, jotka nyt käyvät läpi tai ovat joskus käyneet vastaavaa. Uskon, että oloani olisi helpottanut, jos olisin itse nähnyt tämän dokumentin huhtikuussa 2007. Olisin ehkä paremmin ymmärtänyt tilani, syyttänyt vähemmän itseäni ja pyytänyt ammattiapua aikaisemmin.
- Nuorten (työ)uupuminen on yleistä, eikä vain opetusalalla, eikä oikeastaan vain nuorten keskuudessa. Siteeraan tässä erästä entistä koulukaveria, joka tiivisti asian hyvin: Nuorten aikuisten uupuminen on sellainen asia, josta vaietaan ihan liikaa ja kuitataan jonain perkuleen asennevammana. Jos aiheesta ei keskustella, ei sen olemassaoloa välttämättä tunnusteta, vaikka kyseessä on vakava ja todellinen ongelma.
- Jatkaa asian käsittelyä henkilökohtaisella tasolla.
Voin vain kiittää tästä kaikesta ohjaaja Iris Olssonia, jonka ansiosta vaikeasta asiasta syntyi hyvin rakennettu tarina. Voin vain kuvitella, miten vaikeaa on ollut koota haastatteluaineistosta eheää kokonaisuutta.
Nyt kun savu alkaa hälvetä ja pöly laskeutua, riittänee asian käsittelyä myös blogissa. Ainakin toistaiseksi.
